ANNIKAN BLOGI - VAPAATA AJATUSTEN LENTOA JA POHDISKELUJA

                                 
                                                                                                                                                                                                    Kuva: Antti Nyman

Annikan blogi

Merihirviö on lauluntekijän ystävä

  Laulujen tekeminen on outoa ja mystistä puuhaa. Melodiat ja riimit eivät useinkaan synny kirkkaassa päivänvalossa silloin kun niiden pitäisi, vaan ne syntyvät yön pimeinä tunteina kun kuu loistaa ikkunaverhojen läpi, maalaa seinään tuulessa heiluvat puut ja muodostaa niistä tanssivia hiiriryhmiä, viidakon puita ja purjelaivoja jotka kaatuvat huoneen muiden varjojen sisään.   Laulujen...
Lisää

Voimaantumisen matka - Pohdintoja kotiinpaluun hetkellä

         Sain elämältä suuren pehmeän lahjan. Raskaan talven jälkeen sain ikimuistoisen, mahtavan kuukauden ja muistutuksen siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Sain palata huumaavaan luovuuden ja vapauden tunteeseen, jolloin aivan kaikki on mahdollista.    Näin elämääni taas uusin silmin ja opin muistamaan, kuka olen. Sain muistaa, millainen...
Lisää

Herkkä lauluntekijä vs. ankara musiikkibisnes

  Me lauluntekijät synnymme kirjoittamaan lauluja. Olemme usein keskimääräistä herkempiä. Aistimme ympäristöä ja tunnelmia näkymättömillä tuntosarvillamme. Laulut syntyvät tuntosarviemme ansiosta. Uskallan väittää, että yhtäkään maailman kauneimmista lauluista ei ole tehty ilman säkenöiviä tuntosarvia.   Vaikka me lauluntekijät usein nautimme tuntosarviemme värähtelyistä ja elämä...
Lisää

Tähdenlentoja ja kaukaisia toiveita

                                         Myöhään eilen illalla, kesälomani viimeisenä iltana kannoin kotini parvekkeelle pehmeän alustan, pari vilttiä ja tyynyjä. Asetuin parvekkeen lattialle viltin sisään makaamaan ja tuijottamaan...
Lisää

Uusi alku

  Alkukesän aamu kutittaa nenää ja varpaita. Parveke on vielä pölyinen mutta silti jo niin ihana! Kevät on ollut uusiutumisen alkaa: varsinainen metamorfoosi, jolloin olen saanut paljon uutta ja kaunista ja hyvää elämääni. Hyvät asiat myös synnyttävät hyvää. Olen saanut lisää rohkeutta ja luovuutta. Mielestäni olen kirjoittanut tähänastisen elämäni parhaat laulutekstit tämän kevään aikana....
Lisää

Merihirviö on lauluntekijän ystävä 

 

Laulujen tekeminen on outoa ja mystistä puuhaa. Melodiat ja riimit eivät useinkaan synny kirkkaassa päivänvalossa silloin kun niiden pitäisi, vaan ne syntyvät yön pimeinä tunteina kun kuu loistaa ikkunaverhojen läpi, maalaa seinään tuulessa heiluvat puut ja muodostaa niistä tanssivia hiiriryhmiä, viidakon puita ja purjelaivoja jotka kaatuvat huoneen muiden varjojen sisään.

 

Laulujen osat majailevat ihmeellisissä paikoissa. Ne piileskelevät tapetin kuvioissa tai pölynauhassa, joka venyy lampunvarjostimesta pianon reunaan asti. Yöllä kuunvalossa pölynauha näyttää sillalta jota pitkin hämähäkkiperhe pääsisi piknikille katosta pianon koskettimille ja takaisin. Mitä ne laulun sanat ja melodiat siellä tekevät? Niiden pitäisi olla läppärin tiedostoissa, tuottajan pöydällä, artistin suussa, levyn kansilehdillä, radioaalloilla, klubien lavoilla. Mutta ei. Ne ovat hämähäkinseiteissä, seinillä tanssivissa varjoissa ja kuihtuvan huonekasvin lehdillä. 

Muun muassa näitä asioita lauluntekijä ihmettelee kun muut ihmiset nukkuvat. 

 

Päivällä kun olisi oikeaa biisintekoaikaa, pää täyttyy helposti kaikesta muusta. Facebookit ja Instagramit täyttyvät muiden aikaansaannoksista ja lauluntekijä kuluttaa aikaa katsomalla mitä kaikkea muut ovat saaneet tehtyä. Siitä lähtee liikkeelle luovuuden tuskan lumipalloefekti: syyllisyys ja stressi siitä, että itse ei ole tehnyt sitä eikä tätä, ja tänäänkin olisi pitänyt tehdä monta asiaa mutta mikään ei näytä valmistuvan. ”Onneksi huomenna on uusi päivä” on yksi lauluntekijän lauseista. 

 

Hetkittäin iskee inspiraatio, johon pitää tarttua kynsin ja hampain ennen kuin se katoaa: Täytyy nopeasti sulkea ylimääräiset nettisivut ja laittaa puhelimesta ääni pois. Täytyy hakea viereen iso kuppi kahvia ja naposteltavaa, täytyy käydä pikaisesti vessassa ettei vain tarvi lähteä kesken inspiraation. Täytyy pukea lämmin pusero ettei ala palelemaan, täytyy asetella viereen kitara ja capo ja laittaa laturi kiinni läppäriin. Täytyy työntää äkkiä sotkut piiloon kaapin alle, jotta ne eivät pääse häiritsemään luovaa prosessia. Sitten voi aloittaa. 

Voi aloittaa, jos inspiraatio ei ole jo paennut paperinippujen ja villakoiralaumojen tuolle puolen. 

 

Jos inspiraatio ei ehtinyt paeta, se ottaa syliin ja siinä on ihana olla. Inspiraatio tuntuu vatsassa kutituksena, päässä pehmeänä valomyrskynä, sormissa pieninä sähköiskuina, sydämessä väreilevänä yhteytenä henkimaailmaan ja polkuna ihmeellisen sateenkaaren päähän, josta voi ammentaa aivan mitä vain. Mutta mikään ei tule itsestään; aarre löytyy vain, jos ehtii ja jaksaa juosta loppuun asti sitä hakemaan.

 

Lauluntekijä saattaa vaikuttaa oudolta tai poissaolevalta, jos inspiraatio iskee esimerkiksi puistofestareilla tai illallispöydässä. Pään anturat virittyvät äärimmilleen: katse kulkee nopeasti mutta intensiivisesti ihmisvirtojen, autojonojen, puistonurmikoiden tai huonekalujen halki, ja hetken aikaa kaikki näyttää erilaiselta. Ilmastointiluukku voi yhtäkkiä näyttäytyä irvistävän pesukarhun naamana; pesukarhu katsoo matossa olevaa kuviota, joka vuorostaan näyttäytyy kilpikonnalaumana; Lauma on selvästikin juuri siirtymässä hiekalta (matto) mereen, ja siellä meressä (lattian muovimatolla) vilkkuu rauskuja, ankeriaita, meduusoja, merihevosia, delfiini ja muutama suurisuinen merihirviö. Merihirviöistä yksi nappaa kiinni kilpikonnan päästä ennenkuin se ehtii mereen, ja muut kilpikonnat juoksevat äkkiä takaisinpäin matolla, kunnes kaikki katoaa ja jäljellä on vain nukkainen matto, tylsä muovimatto, ilmastointiluukku ja hiljaisuus. Siinä lauluntekijä sitten miettii, mihin se laulu meni. 

Siinä on nähty hetkessä koko avara luonto: pesukarhut, konnat, meduusat ja bonuksena merihirviöt, mutta laulua ei näy missään. Jos tuota kummallista inspiraatiota ei ole ehtinyt tallettaa sanoiksi ja melodioiksi, on lauluntekijä jälleen vain yhtä värikästä päänsisäistä matkaa rikkaampi, mutta laulu on edelleen tekemättä.

 

Minä lohduttaudun yleensä sillä ajatuksella, että syvälle aivojen nystyröihin tallentuneita asioita voi hyödyntää pitkänkin ajan päästä. Jonain kauniina päivänä (tai yönä!) kun kirjoitan laulua epäonnisesta rakkaudesta, tuo päänsä menettänyt kilpikonna voi alitajuisesti hypätä mukaan tarinan päähenkilönä, se aalloista hyökännyt merihirviö ryömii huomaamatta laulun riveille ilkeänä exänä, ja tuon koko ketjun nähnyt irvistävä pesukarhu olenkin minä, ja minä irvistän riemusta ja kiitollisuudesta, koska uusi laulu on syntynyt.

 

Merihirviö on lauluntekijän ystävä. Lauluntekijän arkeen kuuluu se, että nautitaan pään sisäisestä avarasta luonnosta, unista ja unelmista, delfiineistä ja pesukarhuista. Annetaan kilpikonnien juosta ja hämähäkkien tanssia sillalla. 

Odotetaan innosta puhkuen, mitä hauskaa ne keksivätkään huomenna!

 

Mielikuvitus on lauluntekijän maagisin lahja; se on intuitioenergialla toimiva valtava moottori, joka pyörittää yhtä universumin oudoimmista sirkuksista.

 

 

Annika

 

     

 

                                                                                                                    7.9.2017 © Annika Tello / Jademagia Music

VOIMAANTUMISEN MATKA - Pohdintoja kotiinpaluun hetkellä / 10.7.2017

      

Sain elämältä suuren pehmeän lahjan. Raskaan talven jälkeen sain ikimuistoisen, mahtavan kuukauden ja muistutuksen siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Sain palata huumaavaan luovuuden ja vapauden tunteeseen, jolloin aivan kaikki on mahdollista. 

 

Näin elämääni taas uusin silmin ja opin muistamaan, kuka olen. Sain muistaa, millainen pohdiskeleva, villi sielu siellä arjen kiireiden, stressin ja kaaoksen keskellä torkkuukaan. Se villi sielu piti käydä herättämässä, raottamassa sen silmiä ja kuiskaamassa korvaan; ”Huomaatko, olet vielä elossa”.

 

Viime talvi oli henkilökohtaisen elämäni puolella erittäin raskas. Työ ja lapset pitivät minut pyörimässä ja vauhdissa, antoivat energiaa vaikeisiin päiviin. Talven pimeimmällä hetkellä sain sähköpostiini viestin ”Tervetuloa Teksasin lauluntekijätaloon kesäkuussa 2017”. Viesti pysäytti ja toi kasvoille hymyn. Yhtäkkiä näin sieluni silmin porottavan auringon, horisonttiin kurottavat hiekkapölyiset tiet ja vapauden, joka kutsui minua. Tuo viesti toi pimeyden keskelle valtavan määrän valoa ja ennen kaikkea toivoa. Sen avulla jaksoin helpommin rämpiä kaikkien vaikeiden ja sohjoisten kuukausien läpi. 

 

Ensin luulin lähteväni matkalle elämänkumppanin kanssa, mutta kun matka lähestyi, ei minulla yhtäkkiä enää ollut edes kumppania, elämänkumppanista puhumattakaan. Piti siis lähteä yksin. Surin suuria muutoksia aikani, kovastikin, mutta vähitellen opettelin hyväksymään ja lähtiessäni matkalle arvelin että jokin tarkoitus tälläkin on. 

Nyt tiedän. Minun todella piti kokea tämä(kin) seikkailu yksin. 

 

Olin lähdössä Teksasin Austiniin tekemään lauluja, mutta intuitioni sanoi että se ei vielä riitä. Minun kuului kasvattaa seikkailua suuremmaksi. Niinpä menin samalla matkalla myös New Yorkiin ja San Franciscoon, joihin olin aina halunnut päästä.

 

Osa matkasta oli työtä ja osa lomaa. Täydellinen tasapaino musiikkia, rentoutumista, uusia ihmisiä, yksinoloa, uuden oppimista ja päämäärätöntä kulkemista. 

Ei juuri mitään aikatauluja, vain luovuutta, aikaa ja vapautta. 

Minun sisimpäni tarvitsi tätä matkaa paljon enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Olen vuosien varrella oppinut, että seikkailut ovat sieluni ravintoa; ruokaympyrän sektoreista ne kasvikset, hedelmät, maidot ja viljat. Ja minun sielullani oli kurniva nälkä.

 

Minulla oli neljä ja puoli viikkoa omaa aikaa. Yh-arkeen tottuneelle jo neljä ja puoli tuntia on usein tuntunut paljolta. Kun saa yhtäkkiä noin paljon omaa aikaa, on hetken ihmeissään; mitä kaikella tällä ajalla pitäisi tehdä? Onneksi sain jättää suurimman osan ajan täyttämisestä elämän harteille; tiesin että elämä kyllä hoitaa matkasuunnitelmani parhaalla mahdollisella tavalla, eikä minun tarvitse muuta kuin hypätä kyytiin.

 

Minulla oli mielessäni vain muutama vahva unelmapaikka, joihin olin aina halunnut päästä. Niiden lisäksi kaikki muu oli vapautta, valoa ja tyhjää tilaa, jonka jätin elämän täytettäväksi. Siinä tilassa ei ole aikatauluja, kiirettä tai huolia. Siinä on vain luottamusta ja seikkailunhalua. Siinä on spontaaneja hetken päätöksiä, leveitä hymyjä, lukuisia yes-sanoja, merkityksellisiä katseita, keskusteluja juuri oikeiden ihmisten kanssa, käännöksiä juuri oikeista risteyksistä oikeisiin suuntiin; Niin elämä vie kun sen vain antaa viedä. Sellaisina hetkinä minä vain kuljen flow-tilassa tuntosarvet pystyssä ja katson mitä kaikkea elämällä on annettavanaan. 

Rakastan noita hetkiä yli kaiken. Annan asioiden tapahtua ja ajatusten lennellä vapaasti. Pysähdyn välillä kirjoittamaan juttuja reissuvihkoon ja jatkan kulkuani taas kun jalat lähtevät viemään. 

 

Sain kuukauden aikaa nauttia, ihmetellä, yllättyä. Sain hypätä juuri sen bussin tai veneen kyytiin joka houkutteli, kiivetä minkä tahansa kukkulan laelle kun huvitti ja jäädä juttelemaan niiden ihmisten luo, joiden kanssa oli jokin kiehtova yhteys. Sain käydä pitkiä, syvällisiä keskusteluja ja tallettaa ihania elämyksiä aivojen hillittömän suuriin muistilokeroihin. 

Niihin asettui monia erivärisiä muistoja, kaikki nätisti omiin riveihinsä. 

Oranssin sävyisiä: Tuntemattoman ihmisen hymy New Yorkin metrossa; Tarunomainen hetki valtavan punapuun kuoren sisällä; Kikatukset lauluntekijöiden talossa.

Vihreän sävyisiä: Lämmin halaus viileällä hiekalla pelikaanien lennellessä yläpuolella; Tyynen Valtameren tuoksu, jota pääsin tervehtimään 12 vuoden tauon jälkeen. 

Violetin sävyisiä: Kaukaisen sielunystävän tunnistaminen ihmisjoukosta; Katusoittajan riipaisevan kauniit sävelet, jotka saivat minut kyyneliin; Se hetki, kun vieraassa paikassa tiesin tarkalleen mitä nurkan takaa löytyy. 

 

Matka täyttyi sävyistä ja väreistä, ihmeistä ja ihmetyksistä. Kaikki mitä näin, koin, kuulin ja tunsin, tallentui aivojen elämyskeskuksen kautta muistilokeroihin, joista saan poimia juttuja vielä vuosien ja vuosikymmenten päästäkin. Herkkyyteni on lähivuosina koko ajan vain voimistunut, ja oli mahtavaa päästä nyt tauon jälkeen ihmettelemään ja tutkimaan maailmaa kaikilla superaisteilla. 

 

Tein samanlaisia aarteidenkeruumatkoja jo nuorena, ja havahduin silloin siihen voimaan, millä reissukokemukset järisyttivät minua. Niiden kokemusten ansiosta minusta tuli aikoinaan lauluntekijä. Elämäni ensimmäiseen, nuorena reissaajana kirjoittamaani lauluun kirjoitin: ”Luonto ja elämä kuljettavat minua, elän unelmaani.. Kohtaan kohtaloita ja tähyilen taivaita.. Tuntematon täplä maailmaa, ilmaa jota en vielä koskaan hengittänyt, siihen nyt hyppään, sukellan kokonaan..”

 

Huomaan että tuo olotila on yksi minun tärkeimmistä olotiloistani, ja yksi lauluntekijyyteni syvimmistä voimapaikoista. Joku muu osaa paremmin kirjoittaa tavallisen arjen käänteistä ja kotielämästä, minun kuuluu kirjoittaa enemmän siitä mitä koen kun olen kaukana, tuntemattomassa paikassa, yksin ajatusteni kanssa. 

 

Olen valtavan kiitollinen siitä että olen löytänyt oman voimapaikkani; se on muuttuva, epävakaa ja jatkuvassa liikkeessä, mutta minulle se on se oikea. Minulle tuo voimapaikka edustaa elämän energiaa, sen jatkuvaa muuntautumista ja uudistumista. Sen aallokon kyydissä keinun onnellisena; Istun muistivihkoineni pienellä huteralla lautalla ja annan merivirtojen viedä. Etsin katseellani sateenkaaria, delfiinejä ja valaita, annan myrskyävän meren heitellä pisaroita kasvoilleni ja nuolaisen kuivunutta suolaa huuliltani vielä silloinkin kun loikoilen pehmeällä hiekalla, rantautuneena taas uudelle tuntemattomalle saarelle.

 

Intuitiolla on kaikessa seikkailussani valtavan tärkeä rooli - niin on aina ollut. Moni on ihmetellyt miksi ja miten voin mennä niin huolettomasti yksin maailman laidalla minne vaan; enkö pelkää; entä jos sattuu jotain; entä jos joku tekee pahaa. Tiedän että maailmaan mahtuu riskejä enkä läheskään aina ole turvassa. Riskit eivät kuitenkaan voi estää minua liikkumasta, koska a) niin kuin muuttolinnun on mentävä, minunkin täytyy mennä, ja b) koska intuitio on koko ajan mukanani. 

Intuitio on aina ollut tärkein matkakumppanini. Ilman sitä en olisi ehkä koskaan poistunut kotoa. Jos intuitio kehottaa minua kääntymään pois jostain, minä käännyn. Se on pelastanut minut monilta vaaroilta. Se on ansainnut luottamukseni jo kauan, kauan sitten. 

Intuitio valvoo kaikkea, ja useimmiten se vain lempeästi ohjaa ja sallii. Intuitio on elämäni paras matkaopas; se näyttää mitä kaikkea ihmeellistä voin löytää, kun kuljen silmät ja sydän avoinna. 

 

Pari ikivanhaa totuutta, joiden taas huomasin hengittävän täysillä: 

 

Täytyy luopua jostain, jotta jotain uutta ja hyvää mahtuu tilalle. Täytyy itkeä kipeät kyyneleet, jotta kohta saa hymyillä koko sydämellä. Kaikki se on elämän tasapainoa, jonka merkityksen huomaa useimmiten vasta jälkeenpäin. 

 

Täytyy lähteä kauas, jotta näkee lähelle. On kiehtovaa, miten tututkin asiat järjestäytyvät uudestaan, kun ne pyöräyttää aivojen elämyskeskuksen läpi. Kaikki näyttäytyy hieman eri tavalla ja asiat saavat aivan uuden merkityksen. 

 

Täytyy pirstaloida tutut kaavat. Jokaisen pitäisi joskus matkustaa yksin ja olla jonkun aikaa vain omien ajatustensa kanssa. Ei se aina ole helppoa tai ihanaa; siinä joutuu pois kaikilta mukavuusalueilta, joutuu selviytymään yksin lukuisista käytännön haasteista ja miettimään miten tavalliset asiat hoidetaan vieraassa ympäristössä. Ja mikä haastavinta, joutuu kohtaamaan omat pelkonsa ja jumiutuneet ajattelumallinsa. Mutta silti.

 

Täytyy ottaa riski ja hypätä. 

Itsensä haastaminen ja mukavuusalueelta poistuminen voi yhtäkkiä olla parasta mitä ihminen voi itselleen antaa. 

Maailma ja elämä on niin valtavan paljon suurempi kuin mitä kenenkään mukavuusalueelle voi ikinä mahtua; on terveellistä ja ehdottoman upeaa katsoa välillä kokonaan sen ulkopuolelle. 

Eikä pelkkä katsominen riitä. Pitää hypätä ja katsoa vasta sen jälkeen.

 

Sinulle - Uskalla etsiä ja uudistua 

 

Jos et ole varma, mikä on sinun tapasi löytää vastauksia tai mikä on sinun tapasi löytää elämäsi lauluihin sisältöä, kokeile seikkailua. Et todennäköisesti menetä yhtään mitään, mutta saat valtavan paljon. Aina ei tarvitse lähteä maailman ääriin, mutta on tärkeää poistua tutulta, tallatulta polulta. 

Pienikin hetki tekee hyvää. Jollekin se voi tarkoittaa uutta reittiä töistä kotiin. Jollekin se voi tarkoittaa paria omaa tuntia, jolloin unohtaa kännykän kotiin eikä puhu kenellekään; istuu vain hiljaa veden äärellä ja antaa ajatusten olla. 

 

Mikä tahansa on sinun oma voimapaikkasi, muista mennä sen luo säännöllisesti. Etsi aina myös uusia voimapaikkoja, koska maailma on suuri, kiehtova ja käsittämättömän kaunis. 

 

Sinua varten on olemassa monta uskomattoman ihanaa voimapaikkaa, joita et vielä ole löytänyt.

 

<3 <3 <3 

 

Palaan tältä matkalta kotiin voimistuneena ja uudistuneena. 

Jättimäinen kiitos heille, jotka valitsivat minut vaihto-ohjelmaan ja mahdollistivat tämän matkan. Kiitos kaikille joita kohtasin.

 

Elämälle sydämen pohjasta kiitokset kaikesta mitä sain nähdä, tehdä ja kokea. 

Kiitos tuhansista tanssivista laulujen riveistä, joita tämä matka antoi. 

Rivit ovat hyvässä tallessa muistilokeroissani, ja ripottelen niiden palasia lauluihini niin kauan kuin tätä ihmeellistä elämää elän.

 

Rakkaudella,

 

Annika 

 

                                                                                                                            

 

Tagit: Matkat, luovuus, seikkailu, kirjoittaminen, reissublogi, laulujen aiheet, seikkailut, inspiraatio, sanoitukset, musiikintekijävaihto, Austin, The House of Songs, San Francisco, New York, muistot, voimapaikka, intuitio, sielu, laulunkeräysmatka, biisinkirjoitus, biisinkirjoitusmatka, Annika Tello, Annika Tellon blogi, Jademagia, Jademagia Music, lauluntekijän blogi

© Annika Tello / Jademagia

 

3.11.2015 Herkkä lauluntekijä vs. ankara musiikkibisnes

 

Me lauluntekijät synnymme kirjoittamaan lauluja. Olemme usein keskimääräistä herkempiä. Aistimme ympäristöä ja tunnelmia näkymättömillä tuntosarvillamme. Laulut syntyvät tuntosarviemme ansiosta. Uskallan väittää, että yhtäkään maailman kauneimmista lauluista ei ole tehty ilman säkenöiviä tuntosarvia.

 

Vaikka me lauluntekijät usein nautimme tuntosarviemme värähtelyistä ja elämä tuntuu juuri niiden vuoksi elämältä, herkkyys ei todellakaan ole pelkkä siunaus; Se voi myös aiheuttaa ahdistusta, univaikeuksia, stressiä ja voimakkaita mielialanvaihteluita. Kun herkkä lauluntekijä kohtaa kylmän ja kovan musiikkibisneksen, kyyneliltä ei voida välttyä.

 

Jokainen lauluntekijä, joka on nuorena aloittanut uransa lähettelemällä omia raapustuksiaan kymmeniin levy-yhtiöihin saamatta minkäänlaista vastausta, tietää että paksunahkaistuminen alkaa niiltä metreiltä. Tahdonlujuutta kysytään satoja tai tuhansia kertoja matkan varrella. Välillä vastaan tulee rautaportti, välillä upottava suo, välillä ikuisuudelta tuntuva yö. Joskus tulee seinä vastaan, joskus pudotaan kuiluun. Kaikesta vaan mennään läpi ja eteenpäin, koska sisäinen polte on niin luja. Tuo polte on välillä ainoa meitä hengissäpitävä voima, ja sitä on seurattava.

 

Sisäistä poltetta on seurattava niin kauan, että pilvet väistyvät ja kuviteltu "huippu" häämöttää jossain edessäpäin. Huipulla on varmastikin kauniit maisemat, iloisia ja eläväisiä ryhmiä ja mikä tärkeintä, siellä tuntosarville on oma värikäs virikeympäristö. Jokaisella on tekemistä ja siellä pääsee kokeilemaan uusia hauskoja juttuja.

 

Mutta huipulla tuulee, ja tuuli on jäätävän kylmä. Se tuuli tulee kaukaisten, suurten bisneshirviöiden sieraimista. Musiikintekijä tanssii tuossa tuulessa ja yrittää pysyä pystyssä.

 

Raha pyörittää maailmaa, ja raha on kylmää. Jokainen huippukirjoittaja on varmasti rahaa koskettaessaan joutunut alttiiksi myös niille kylmille tuulille, joissa raha liikkuu. 

 

Tuntosarvet kohmettuvat matkalla jatkuvasti, ja ne pitää aina uudelleen sulattaa. Muutenhan ei olisi mitään järkeä jatkaa, sillä lauluntekijä tarvitsee tuntosarviaan. Onneksi lauluntekijän sisäinen tuli yleensä riittää sulattamaan jäätyvät tuntosarvet. Sillä jos tuntosarvet jäätyvät kokonaan, ne katkeavat ja tippuvat pois. Silloin tippuu myös lauluntekijä sieltä huipultaan, ja uusien tuntosarvien kasvattamiseen voi mennä loppuelämä. Useimmiten edessä on silloin ammatinvaihdos ja jäljelle jää vain kauniita muistoja kauniista tuntosarvista.

 

Lauluntekijän täytyy puolustaa itseään, kavereitaan ja herkkiä tuntosarviaan. Vastassa on paljon kylmyyttä; laajoja seutuja, joissa vain ja ainoastaan rahalla on merkitystä. Siellä tuntosarvet ovat langanpätkiä joita silputaan sikarintäytteeksi kun yritetään laajentaa ahdasta mieltä ja hallita maailmaa. 

 

Vaikka minä kirjoitan tuntosarvista, sieraimista ja rautaporteista, te lauluntekijät tiedätte mistä minä oikeasti tässä kirjoitan. 

Te tiedätte sen, koska teillä on kauniit ja herkät tuntosarvet. 

Te jotka tunnistatte itsenne lauluntekijöiksi, puolustakaa omia tuntosarvianne. Ne ovat teidän aarteenne, teidän suuri lahjanne. Älkää antako kenenkään katkaista niitä tai jäädyttää niitä. Ei, vaikka sopimuspaperilla luvattaisiin Saturnus lautasella aamiaispöytäänne. 

Tiedostakaa riski muuttua kauniista perhosesta rumaksi toukaksi. Tuon riskin voi tuntea vain tuntosarvilla ja sydämellä. 

 

Jos annat tuntosarvesi pois, et ole enää lauluntekijä. 

Silloin olet vain kaunis muisto lauluntekijästä. Mutta kauneutta et itse enää silloin pysty näkemään.

 

 

Annika

                                                                                                                                                      

 

                                        

 

13.8.2015 Tähdenlentoja ja kaukaisia toiveita

 

Myöhään eilen illalla, kesälomani viimeisenä iltana kannoin kotini parvekkeelle pehmeän alustan, pari vilttiä ja tyynyjä. Asetuin parvekkeen lattialle viltin sisään makaamaan ja tuijottamaan tähtitaivasta. Kaukana yläpuolella kulki vuosittaista kulkuaan Perseidien meteoriparvi, joka jätti jälkeensä kauniita pitkiä tähdenlentoja. Elokuinen yö oli kaunis ja lämmin, mutta peltojen yli tanssiva viileä tuuli enteili syksyn varovaista lähestymistä. Loikoilin selälläni tähtitaivaan alla ja kuuntelin hiljaisuutta. Silloin tällöin näkökentässä välähti kaunis, pitkä viilto joka piirsi hetkeksi mustalle taivaalle kirkkan vanan. Mieleeni pulpahteli Missä muruseni on -kappaleen lauseita ”...Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan, että näen tähden lentävän... Sanovat, jos jossain huomaa tähdenlennon niin toivoa voit silloin mitä vaan....”, ja päässäni risteili ajatuksia avaruuden suuruudesta, muistoja eletyistä hetkistä tähtitaivaan alla, pieniä irrallisia toiveita ja syvää kiitollisuutta ihanasta kesästä, omista rakkaista ja monesta muusta asiasta. Olin suunnitellut valvovani kaikessa rauhassa yötaivaan ihmeiden kanssa, mutta jo 8 tähdenlennon jälkeen pitkän päivän jälkeinen väsymys vei voiton ja nukahdin parvekkeen lattialle peiton alle. Herätessäni ympärillä oli aivan pimeää ja tähtitaivas keskittyi hiljaisuuden keskellä esitykseensä, joka jatkui läpi yön. 

 

Rakastan tähtitaivasta, kuuta, merta ja hiljaisuutta. Joku saattaisi sanoa minua kuuhulluksi, eikä välttämättä erehtyisi. Tykkään seurata taivaankappaleiden liikkeitä ja hyödynnän säännöllisesti täydenkuun voimaa luovassa työssäni. Olen tuijottanut öistä taivasta miljoonat kerrat, ja usein vaipunut syviin mietteisiin sitä tuijottaessani. Nuorena tyttönä hankkimassani henkilökohtaisessa astrologisessa analyysissäni sanottiin: "Löydät paljon ihmeitä kuusta, planeetoista ja tähdistä. Luonnon kauneudella pilvineen, salamoineen, ukkosineen ja muine äänineen on sinulle erityisen palkitseva ja tasapainottava vaikutus" - ja näin se on aina ollutkin.

 

Tähdenlentojen tuijottelu parvekkeen lattialla herätteli pään muistilokeroista upeita yksityiskohtaisia kuvia vuosien takaa.

Aikoinaan Intiassa kiipesin aina viikonloppuisin yöllä majataloni katolle kitarani kanssa. Vieressä aaltoili Intian valtameri ja yläpuolella välkehti mieletön tähtien viidakko. Istuin lämpimässä mustassa yössä, näppäilin kitaraani ja rakastin niinä tunteina kaikkea ja kaikkia maan päällä ja avaruudessa. Tähtien alla pohdin ja unelmoin, itkin, hymyilin, hyräilin melodioita, kirjoitin ja sävelsin lauluja. Kun muut nukkuivat, minä kiipesin toistuvasti tuonne katolle kuuntelemaan yötä ja lennättämään ajatuksia. Tuo paikka oli yksi tämän elämäni rakkaimmista paikoista ja sen paikan tekivät tähdet.

 

Kaksi vuotta myöhemmin tsunami pyyhkäisi lukuisten muiden kylien lailla tuonkin kylän yli, ja vei mukanaan ihmiset, kulkukoirat, talot ja rantatiet. En ole koskaan fyysisesti palannut tuohon paikkaan, mutta mielessäni palaan sinne aina uudelleen ja uudelleen. Tuo muistoissani elävä paikka on kadonnut niinkuin viimeöinen tähdenlento. Se on hetken loistanut ja haihtunut sitten ilmaan. Se on kuitenkin jättänyt mieleeni ikuisesti elävän tilan, jossa yö on kuuma ja pikimusta, jossa jalkojen alla lepäävä betoni on vielä yölläkin lämmin päivän jäljiltä ja jossa ilma tuoksuu suolalta ja makeilta mausteilta. Siellä tuuli huojuttaa aaltojen ja kaukaisten tabla-rumpujen ääniä ja minä olen käsittämättömän pieni maailman ollessa järkälemäinen, järjettömän kiehtova ja samaan aikaan pelottavan tuntematon. Tuo kaukainen, vuosien ja meren aaltojen pyyhkimä majatalo heräsi viime yönä hetkeksi eloon täällä toisella puolella maapalloa, oman kotini parvekkeella. Pienen hetken ajan olin taas olla se sama nuori kulkija, jolla ei ollut sen enempää juuria kuin tietoa huomisesta; oli vain se pysähtynyt hetki, pehmeä pimeys ja upea tähtitaivas. Oli muutama toive, ja epämääräinen tieto siitä että loppujen lopuksi kuitenkin maailma päättää mitkä niistä saavat toteutua.

 

Uskon, että jokainen tuuleen tai tähdenlentoon heitetty toive on kuitenkin arvokas; Yksikään toive ei ole turha, vaan jokainen toive sisältää myös mahdollisuuden, että se jonain päivänä toteutuu. Ilman toiveita ja unelmia mitään ei olisi koskaan syntynyt. 

Viime yönä muutama tähdenlento muistutti minua kauan sitten niille heittämistäni toiveista; Ne toivat minulle lauseen: ”Huomaatko, sait sen mitä aikoinaan toivoit”.

 

Meidän kuuluu unelmoida, meidän kuuluu elää ja rakastaa. Meidän kuuluu nauttia tähdistä ja luonnon kauneudesta, ihmisistä, ystävistä, musiikista, juhlista ja kokemuksia pauhaavasta elämästä. Se kaikki on arvokasta ja kaunista. Mutta myös yksinäinen ja hiljaisuutta kohiseva hetki on arvokas. Yritän jatkossa kiireiden keskellä muistaa, että välillä täytyy pysähtyä juuri noin; pysähtyä nauttimaan hetkestä, jolloin ympärillä on vain muistot, muutama toive ja avaruuden kaiku, joka ehkä vielä jonain tulevaisuuden yönä vastaa.

 

 

Annika 

                                                                                                                                                                                                        © Annika Tello / Jademagia

4.6.2015 Klo 9.13                                                                                                                                                      

Alkukesän aamu kutittaa nenää ja varpaita. Parveke on vielä pölyinen mutta silti jo niin ihana! Kevät on ollut uusiutumisen alkaa: varsinainen metamorfoosi, jolloin olen saanut paljon uutta ja kaunista ja hyvää elämääni. Hyvät asiat myös synnyttävät hyvää. Olen saanut lisää rohkeutta ja luovuutta. Mielestäni olen kirjoittanut tähänastisen elämäni parhaat laulutekstit tämän kevään aikana. Ne ovat jo lähteneet läppäriltäni maailman tuuliin, odottamaan että joku viimeistelee ne osaksi tuotantoja tai että ne päätyvät sille jonain päivänä julkaistavalle levylle. Ne on kuitenkin tehty ja olen niistä jokaisesta onnellinen ja kiitollinen. Elämä on antanut minulle tämän alkuvuoden aikana paljon kaunista; rakkautta, luovuutta, onnea, ihania hetkiä ja päiviä rakkaimpien ihmisten kanssa. Joka päivä olen sanonut mielessäni elämälle kiitos. 

 

Tänä aikana olen myös kypsytellyt päässäni ajatuksia näistä nettisivuista. Vaikka on ollut aurinkoisia ja hyviä päiviä, on joukkoon mahtunut myös suuren epäröinnin hetkiä, sellaisia että olen ollut monta kertaa heittämässä hanskat tiskiin, selaillut netistä sosiaalialan työpaikkoja ja ajatellut että palaan aiempaan työhöni nuorisokodin ohjaajaksi. Sisäinen myllerrys. Vaikka se on ollut suurelta osin positiivista niin se ei todellakaan ole ollut aina helppoa. Joukkoon mahtuu kyyneleitä, ahdistusta, monenlaista tuskailua ja turhautumista. 

 

Mutta olen oppinut, että sellaista luovan työn tekijän elämä on, ja sellaista herkän taiteilijan elämä on. Olen noita molempia, ja lisäksi vielä seikkailunhaluinen, temperamenttinen ja voimakastahtoinen. Siinä on elämän sillisalaatin ainekset, ja siksi yhteen aivan tavalliseen päivään voi mahtua naurua, onnea, itkua, huutoa ja rakkaudentäyteisiä, lämpimiä halauksia. 

 

Kaiken tuon ja lukuisten muiden asioiden jälkeen, nyt olen kuitenkin tässä: avaamassa pian nämä ikiomat sivuni. Olen jännittänyt, epäröinyt, epäröinyt. Mutta tiedän, että jos jokin asia polttelee sisintä, sitä täytyy seurata. Niin olen aina tehnyt, ja siksi elämäni on ollut värikästä ja täynnä aarteita. Tuo samainen polte on vienyt minua maailman laidoille, mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Tuo sama polte on saanut minut lukuisat kerrat jättämään kaiken tutun ja turvallisen ja hyppäämään laivaan tai lentokoneeseen, joka on vienyt kauas tuntemattomaan. Paikkoihin, joiden en tiennyt olevan olemassakaan tai joita en edes osannut kuvitella ennenkuin yhtäkkiä näin ne. Sydän ja sielu ovat saaneet ravintoa, ihmetystä, siis elämää. Olen oppinut päästämään irti joistain epäröinneistä (en todellakaan kaikista..ei yhden elämän aikana ehdikään) ja onnekseni olen uskaltanut tehdä joitain asioita, joista on seurannut paljon hyvää. Tämä on yksi niistä. Tämä on nousu laivaan, joka vie taas jonnekin missä en ole ennen käynyt.

 

Saman päivän aamuna kun aloin tehdä tätä sivua, olin kertaalleen taas luovuttanut, ajatellut että hylkään koko musiikkialan. Olin pettynyt, ärsyyntynyt, turhautunut. Halusin helpon työn jota ei tarvisi itse keksiä tai suunnitella joka ikinen päivä, vaan saisi vain mennä töihin. Saisi vaikkapa auttaa tukea tarvitsevia nuoria. Selasin monta työpaikkailmoitusta ja itkin vähän. Yhtäkkiä jostain sielun syövereistä nousi puuska, joka lähtikin viemään aivan eri suuntaan. Suljin työpaikkailmoitukset, tunsin kuinka valtava voima ja into kumpusi sisimmästä. Kirjoitin, kirjoitin, suunnittelin. Yhtäkkiä olin täynnä uutta voimaa jonka alkulähde on yhtä suuri mysteeri kuin elämä itse. Aloin suunnitella omia nettisivuja, mietin mikä on se juttu mitä ihan oikeasti ja sydämestäni haluan tehdä, ja toteutin tämän. Sydän pysyy musiikinteossa ja yhdistää siihen sen auttamisen. Pysyn tällä tiellä toistaiseksi.

 

Rakastan musiikkia, rakastan kirjoittamista, rakastan sitä kun saan tehdä sanoituksia, ja rakastan sitä kun saan auttaa muita. Haluan auttaa esim. heitä, joiden mielestä sanoittaminen ei ole aivan yhtä kivaa, helppoa tai mahtavaa kuin minun mielestäni. Minussa on aina ollut se sama kipinä, että haluan tukea ja auttaa. Siksi olen nuorempana ahminut psykologian kirjoja ja opiskellut sosionomiksi; siksi olen istunut intialaisen maaseutukoulun hiekkapihalla opettamassa pieniä koululaisia; siksi olen pitänyt sylissäni orpokodin lapsia Andien vuoristossa ja laulanut heille unilauluja; siksi olen jättänyt nähtävyyksiä näkemättä ja mennyt noiden lasten luokse joka aamu soittamaan kitaraa, piirtämään, leikkimään; siksi olen istunut aamuyöllä tuntikausia jalkakäytävän reunalla kuunnellen uupuneen narkomaanin elämänvuodatusta; siksi olen itkenyt miljoonat kyyneleet kun olen kerta toisensa jälkeen joutunut hyväksymään sen, että kaikkia ei ole mahdollista auttaa vaikka koko elämänsä vain auttaisi. Minä teen sen pienen ripauksen minkä voin, ja nyt tiedän, että silläkin on oma arvonsa ja merkityksensä. 

 

Olen tehnyt ja teen paljon auttamista ja tukemista ilman vastapalvelusten pyytämistä. Tottakai. Sehän on rakkautta maailmaa, ihmisiä ja luontoa kohtaan, ja sen normaali ilmentymismuoto on se, että tekee hyviä asioita. Haluan kuitenkin myös työkseni tukea tai auttaa muita, enkä ainoastaan vapaa-ajallani. Haluan edelleen tehdä työkseni musiikkia ja yhdistää siihen sen, että voin samalla opastaa jotain toista löytämään luovuuden polkunsa tai saavuttamaan unelmansa. Tämä on minun arkipäivien tehtäväni tässä elämänvaiheessa. En siis luovuta vaan laajennan. Etsin taas lisää ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä musiikkia ja sanoituksia. Siksi kirjoitan tätäkin nyt.

 

Maailmassa on usein mietitty, katoaako luovasta työstä jokin tärkeä elementti, jos joku maksaa siitä palkkaa? Katoaako sielu tai sydän tai inspiraatio, lähtevätkö ne kaikki eivätkä koskaan palaa? No, nykyään onneksi tiedän ettei mikään noista katoa, ja voin jo nauraa tuolle kummalliselle ajatukselle.

Silloin kun aloitin lauluntekijän ammattimaisen toiminnan - kun yhtäkkiä kirjoitinkin arkisin 9-17 välillä sen sijaan, että vaeltelisin maailmalla ja odottaisin kynä korvan takana inspiraation saapumista - jo silloin huomasin, ettei se polte katoa mihinkään. Luova sydän on luova sydän, vaikka asioita tekee hieman eri tavalla tai eri aikataululla. Rakkaasta harrastuksesta voi tehdä työn, ja rakkaus ja intohimo säilyy silti. Haluan kannustaa muitakin toteuttamaan unelmiaan ja muuttamaan harrastuksensa työksi, jos tuntee sellaisen toiveen kipinän sisimmässään. 

 

Olen kirjoitusvaiheessa täysin rakastunut jokaiseen lauluun, jota saan kirjoittaa tai muokata: Sillä hetkellä kun minulla on meneillään luovan kirjoittamisen vaihe, uppoudun johonkin ihmeelliseen tilaan ja energiaan, jossa ei ole aikaa, nälkää, kiirettä tai huolia. Palaan sieltä kyllä nopeasti ja tajuan arjen realiteetit, mutta hetken päästä taas uppoudun tekstin syövereihin, annan luovuuden virrata ja maailman olla hetken aikaa helpompi paikka. Tuo vaihtelu tekee tavallisesta työpäivästä seikkailun. 

Se maailma mistä laulut tulevat, se on ihmeellinen maailma. Se on pakopaikka, se on turva, se on alue jossa kaikki on mahdollista. Se on rakkautta, intoa, onnellisuutta, kiitollisuutta, voimaa. Siitä kaikesta syntyy lauluja. Koen, että tämä on minun tehtäväni tässä elämänvaiheessa. Jokaisella on oma tehtävänsä, tämä on tällä hetkellä minun tehtäväni. 

 

Ammennan maailmasta, kokemuksista ja kaikesta mitä näen, koen, kuulen, haistan, maistan ja tunnen; Silti, ammennan kuudennesta aistista ehkä vieläkin enemmän.

Intuitio on tärkein oppaani läpi koko elämän, ja siksi olen tänään tässä. Siksi ylipäätään teen lauluja tai kirjoitan. Intuitio on ohjannut minut kaikkien muiden elämänvaiheiden ja miljardien valintojen läpi tähän päivään. Ja intuitio rakentaa joka ikistä laulutekstiä minun kanssani. 

 

Sydän tietää. Sielu tietää. Intuitio tietää. Eivätkä ne koskaan vaikene kokonaan. 

Kuuntelen ja seuraan niitä aina, kuten äitini opetti minulle kun olin lapsi. 

 

Tervetuloa Jademagian sivuille, mukaani luovuuden ja rakkauden ja innostuksen pyörteisiin. Kirjoittelen tänne silloin tällöin mitä vain; kuulumisia, ihmettelyä, tajunnanvirtaa, tiedotuksia, ajatuksiani tai mitä vain. 

 

Aika näyttää, niinkuin se aina tekee.

 

 

Annika      

                                                                                                                                                                                                        © Annika Tello / Jademagia

-  H U O M !  J A D E M A G I A N  S I V U J E N  S I S Ä L L Ö N  K A I K E N L A I N E N  K O P I O I M I N E N  O N  K I E L L E T T Y  -