Merihirviö on lauluntekijän ystävä

 

Laulujen tekeminen on outoa ja mystistä puuhaa. Melodiat ja riimit eivät useinkaan synny kirkkaassa päivänvalossa silloin kun niiden pitäisi, vaan ne syntyvät yön pimeinä tunteina kun kuu loistaa ikkunaverhojen läpi, maalaa seinään tuulessa heiluvat puut ja muodostaa niistä tanssivia hiiriryhmiä, viidakon puita ja purjelaivoja jotka kaatuvat huoneen muiden varjojen sisään.

 

Laulujen osat majailevat ihmeellisissä paikoissa. Ne piileskelevät tapetin kuvioissa tai pölynauhassa, joka venyy lampunvarjostimesta pianon reunaan asti. Yöllä kuunvalossa pölynauha näyttää sillalta jota pitkin hämähäkkiperhe pääsisi piknikille katosta pianon koskettimille ja takaisin. Mitä ne laulun sanat ja melodiat siellä tekevät? Niiden pitäisi olla läppärin tiedostoissa, tuottajan pöydällä, artistin suussa, levyn kansilehdillä, radioaalloilla, klubien lavoilla. Mutta ei. Ne ovat hämähäkinseiteissä, seinillä tanssivissa varjoissa ja kuihtuvan huonekasvin lehdillä. 

Muun muassa näitä asioita lauluntekijä ihmettelee kun muut ihmiset nukkuvat. 

 

Päivällä kun olisi oikeaa biisintekoaikaa, pää täyttyy helposti kaikesta muusta. Facebookit ja Instagramit täyttyvät muiden aikaansaannoksista ja lauluntekijä kuluttaa aikaa katsomalla mitä kaikkea muut ovat saaneet tehtyä. Siitä lähtee liikkeelle luovuuden tuskan lumipalloefekti: syyllisyys ja stressi siitä, että itse ei ole tehnyt sitä eikä tätä, ja tänäänkin olisi pitänyt tehdä monta asiaa mutta mikään ei näytä valmistuvan. ”Onneksi huomenna on uusi päivä” on yksi lauluntekijän lauseista. 

 

Hetkittäin iskee inspiraatio, johon pitää tarttua kynsin ja hampain ennen kuin se katoaa: Täytyy nopeasti sulkea ylimääräiset nettisivut ja laittaa puhelimesta ääni pois. Täytyy hakea viereen iso kuppi kahvia ja naposteltavaa, täytyy käydä pikaisesti vessassa ettei vain tarvi lähteä kesken inspiraation. Täytyy pukea lämmin pusero ettei ala palelemaan, täytyy asetella viereen kitara ja capo ja laittaa laturi kiinni läppäriin. Täytyy työntää äkkiä sotkut piiloon kaapin alle, jotta ne eivät pääse häiritsemään luovaa prosessia. Sitten voi aloittaa. 

Voi aloittaa, jos inspiraatio ei ole jo paennut paperinippujen ja villakoiralaumojen tuolle puolen. 

 

Jos inspiraatio ei ehtinyt paeta, se ottaa syliin ja siinä on ihana olla. Inspiraatio tuntuu vatsassa kutituksena, päässä pehmeänä valomyrskynä, sormissa pieninä sähköiskuina, sydämessä väreilevänä yhteytenä henkimaailmaan ja polkuna ihmeellisen sateenkaaren päähän, josta voi ammentaa aivan mitä vain. Mutta mikään ei tule itsestään; aarre löytyy vain, jos ehtii ja jaksaa juosta loppuun asti sitä hakemaan.

 

Lauluntekijä saattaa vaikuttaa oudolta tai poissaolevalta, jos inspiraatio iskee esimerkiksi puistofestareilla tai illallispöydässä. Pään anturat virittyvät äärimmilleen: katse kulkee nopeasti mutta intensiivisesti ihmisvirtojen, autojonojen, puistonurmikoiden tai huonekalujen halki, ja hetken aikaa kaikki näyttää erilaiselta. Ilmastointiluukku voi yhtäkkiä näyttäytyä irvistävän pesukarhun naamana; pesukarhu katsoo matossa olevaa kuviota, joka vuorostaan näyttäytyy kilpikonnalaumana; Lauma on selvästikin juuri siirtymässä hiekalta (matto) mereen, ja siellä meressä (lattian muovimatolla) vilkkuu rauskuja, ankeriaita, meduusoja, merihevosia, delfiini ja muutama suurisuinen merihirviö. Merihirviöistä yksi nappaa kiinni kilpikonnan päästä ennenkuin se ehtii mereen, ja muut kilpikonnat juoksevat äkkiä takaisinpäin matolla, kunnes kaikki katoaa ja jäljellä on vain nukkainen matto, tylsä muovimatto, ilmastointiluukku ja hiljaisuus. Siinä lauluntekijä sitten miettii, mihin se laulu meni. 

Siinä on nähty hetkessä koko avara luonto: pesukarhut, konnat, meduusat ja bonuksena merihirviöt, mutta laulua ei näy missään. Jos tuota kummallista inspiraatiota ei ole ehtinyt tallettaa sanoiksi ja melodioiksi, on lauluntekijä jälleen vain yhtä värikästä päänsisäistä matkaa rikkaampi, mutta laulu on edelleen tekemättä.

 

Minä lohduttaudun yleensä sillä ajatuksella, että syvälle aivojen nystyröihin tallentuneita asioita voi hyödyntää pitkänkin ajan päästä. Jonain kauniina päivänä (tai yönä!) kun kirjoitan laulua epäonnisesta rakkaudesta, tuo päänsä menettänyt kilpikonna voi alitajuisesti hypätä mukaan tarinan päähenkilönä, se aalloista hyökännyt merihirviö ryömii huomaamatta laulun riveille ilkeänä exänä, ja tuon koko ketjun nähnyt irvistävä pesukarhu olenkin minä, ja minä irvistän riemusta ja kiitollisuudesta, koska uusi laulu on syntynyt.

 

Merihirviö on lauluntekijän ystävä. Lauluntekijän arkeen kuuluu se, että nautitaan pään sisäisestä avarasta luonnosta, unista ja unelmista, delfiineistä ja pesukarhuista. Annetaan kilpikonnien juosta ja hämähäkkien tanssia sillalla. 

Odotetaan innosta puhkuen, mitä hauskaa ne keksivätkään huomenna!

 

Mielikuvitus on lauluntekijän maagisin lahja; se on intuitioenergialla toimiva valtava moottori, joka pyörittää yhtä universumin oudoimmista sirkuksista.

 

 

Annika

 

 

     

 

                                                                                                                    7.9.2017 © Annika Tello / Jademagia Music